Berit Talpsepp-Jaanisoo

Collector’s Garden


-

Tervetuloa näyttelyn avajaisiin torstaina 2.8.2018 klo 17–19!

Patsaan täytyy elää: sen lihan on tultava eläväksi, sen kasvojen ja ilmeen puhuttava. Meidän täytyy uskoa, että me kosketamme sitä ja tunnemme, kuinka se lämpenee kätemme alla. Meidän on nähtävä, miten se seisoo edessämme ja tunnettava sen puhuvan meille.
J. G. Herder , Sculpture

Työssäni figuratiivisten objektien kanssa olen ollut kiinnostunut pitkästä ihmisen kuvaamisen perinteestä sekä objektin suhteesta katsojiinsa eri tasoilla. Sen lisäksi, että minua on kiinnostanut elottomaan objektiin kohdistetut subjektiiviset fantasiat ja katsojan monet mahdolliset tavat kokea sen läsnäolo, olen ollut kiinnostunut tiedostamattomista prosesseista jotka liittyvät teosten fyysiseen työstämiseen sekä muutoksista, jotka tapahtuvat työprosessin aikana taiteilijan ja objektin välisessä dynamiikassa.

Näyttelykontekstissa ihmisenkaltainen objekti on sijoitettu samaan fyysiseen tilaan kuin katsojansa, jolloin se pystyy laukaisemaan eri reaktioita ja tunteita, vaikka ei voikaan niihin vastata millään muulla kuin läsnäolollaan. Patsaan melankolinen, ei-ihmismäinen paikallaanolo ja sen täydellinen välinpitämättömyys suhteessa katsojiin luo oman staattisen ja luoksepääsemättömän tilansa. Välinpitämättömyys ja luoksepääsemättömyys aiheuttavat sen, että objekti alkaa hallita tilannetta kääntäen perinteiset katsojan ja objektin roolit nurinpäin.

1500-luvulla tehty kaiverrus varakkaan taidekeräilijän puutarhasta on ollut lähtökohtanani näyttelylle (Maarten van Heemskerck: Casa Gallin puutarha (1532–1535). Kuvassa antiikin patsaat lojuvat renessanssin aarteiden vieressä. Patsaat ja veistosten osat lepäävät arkkitehtonisten elementtien vierellä huolettomasti, ne ovat vuorovaikutuksessa tilan ja toistensa kanssa.

Näyttelyä varten olen tuonut yhteen historiallisesti merkittäviä veistoksia, joita olen ihaillut ja joita olen käyttänyt lähtökohtina teoksilleni. Luulen, että yksi syy asioiden keräämiselle on pystyä hallitsemaan haluamaansa esinettä omistamisen kautta, tuomalla se omaan tilaansa, jotta sen luoksepääsemättömyys rikkoutuu. Joka tapauksessa objekti säilyy välinpitämättömänä eikä osoita minkäänlaista kiintymystä.

Jos keräilijällä on veistos hallussaan, omistaako hän silloin kyseisen objektin? Missä määrin taideteos, kun se aloittaa itsenäisen elämänsä, enää kuuluu taiteilijalle? Voiko haluttua esinettä lainkaan omistaa?

Berit Talpsepp-Jaanisoo (s. 1984) on virolainen kuvataiteilija joka asuu ja työskentelee Suomessa. Hän on suorittanut Kuvataiteen maisterin tutkinnon vuonna 2011 Glasgow School of Art -yliopistosta ja osallistunut sen jälkeen kotimaisiin ja kansainvälisiin näyttelyihin. Talpsepp- Jaanisoo työskentelee kuvanveiston ja valokuvan keinoin. Viimeisimmissä, kahta ilmaisumuotoa yhdistelevissä töissään hän on tutkinut esittävän veistoksen perinteisiä ja uusia merkityksiä ja sitä kuinka ne suhteutuvat valokuvan ominaispiirteisiin.

Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Taideyhdistys ovat tukeneet näyttelyä.


‘A statue must live: its flesh must come to life, its face and expression must speak. We must believe that we touch it and feel that it warms under our hands. We must see it stand before us and feel that it speaks to us.

J.G. Herder, ‘Sculpture’

In my work with figurative objects, I have been interested in the far-reaching tradition of depicting human figure, and the object’s relationship with its spectators on different levels. Besides the subjective fantasies projected upon a lifeless object and various possibilities of experiencing its presence as a spectator, I have been interested in the unconscious processes that take place in the physical practice of working with figures, and the shifts that appear within the dynamics between artist and objects throughout the working process.

In an exhibiting context, the human-like object is situated into the same physical space with its spectators, being capable of triggering various reactions and feelings, but it won’t respond to them with anything else than its physical presence. The melancholy inhuman frozenness of the statue and its complete indifference to spectators create a static, inaccessible space of its own. Due to its indifference and inaccessibility, the object starts to control the situation, reversing the traditional relationship between the object and the spectator.

A 16th century engraving of a wealthy collector’s garden was my departure point for this exhibition (Maarten van Heemskerck’s Garden of the Casa Galli (1532–1535)). On the engraving, antique statues can be seen next to Renaissance treasures; statues and fragments of sculptures along with architectural elements lay casually in the yard, interacting with the space and one another.

For the exhibition, I have assembled historically renown sculptures that I have admired by using them as starting points for my works. I think one of the drives for collecting things is getting the control over the desirable object back by possessing it, and by bringing it into one’s own space, hence breaking its inaccessibility. However, the object still remains indifferent and does not seem to show any form of affection.

If sculpture is possessed by the collector, does she really own this object? To what extent does artwork, after it starts a life of its own, belong to an artist?

Could a desired object be possessed at all?

*The exhibition is supported by Taiteen edistämiskeskus and Suomen Taideyhdistys.