Suomalaisessa nykymaisemassa kulkiessa katse kiinnittyy usein pellon ja metsän rajalle asetettuihin puisiin tornirakennelmiin. Niitä voi luulla panoptikon-vankiloiden epäonnistuneiksi pienoismalleiksi.

Tosiasiassa niissä tarkkaillaan ja niistä ammutaan maisemaan ilmestyviä eläimiä; peuroja, hirviä ja jäniksiä. Ehkä joskus myös lintuja.

Suuren osan vuotta nämä puiset rakennukset ovat joutilaina. Katarina Reuter on oivaltanut niiden olevan silloin myös erinomaisia maalauspaikkoja.

Uusissa teoksissaan Katarina Reuter on ottanut mittaa näistä torneista kahdella tavalla. Hän on viettänyt niissä aikaa, katsellut, maalannut ja piirtänyt niistä näkyvää maisemaa. Toisaalta hän on katsonut ja maalannut näitä torneja ja niiden ympäristöä. Hän on rakentanut tornien ympärille kuva-arvoituksen, jonka tulkinnan avaimet voi katsoja löytää teoksista.

Reuterin maalaukset ovat jo pitkään perustuneet havaittuun ja koettuun maisemaan. Näin on tälläkin kertaa. Taiteilijan havainto on kuitenkin altis kuvittelulle ja maalarin työ jatkuu pitkään maisemasta poistumisen jälkeenkin. Reuter on työstänyt maalauksiaan työhuoneellaan syksyn ja talven aikana ja maalaustapahtuman kesto on kirjautunut teoksiin muun muassa juuri todellisen maiseman vähentymisenä. Todellisuuden on alkanut korvata imaginaarinen, kuvan pinta ja materiaalisuus, sekä yritykset tuhota maisema kuvasta.

Näyttelyä hallitsevat sarjalliset teokset, joissa päähuomion vievät maiseman lisäksi linnut. Maalausten linnut ovat tuttuja: varis, naakka ja korppi, pääskynen, kurki ja västäräkki. Ja niillä on silmät. Ne näkevät ja ne heijastavat nähtyä. Teoksissa lintuja valotetaan, tutkitaan, tarkkaillaan linssin, suurennuslasin tai kenties ampuma-aseen tähtäimen läpi.

Mutta sitten on tuo suurikokoinen maalaus maisemasta; pellosta, metsästä ja tuollaisesta puisesta tornista. Puissa on mustia lintuja. On tähtikirkas syysyö. Silmä pysähtyy maalauksen etualaan. Se on täynnä maiseman vuodenaikaan kuulumattomia värikkäitä muuttolintuja. Nuo linnut eivät asetu myöskään maalaukseen vaan istuvat maalauksen pinnalle kiristetyllä verkolla. Tuo punaisena näkyvä ruudukko toimii, kuten abstraktin taiteen ruudukko: merkkinä joka litistää, geometrisoi ja järjestää, ja joka kertoo, että maalaus ei ole mimeettinen eikä todellinen, kuten Rosalind Krauss ruudukkoa koskevassa tekstissään julistaa. Mutta tässä ruudukko toimii myös kuten ikkuna symbolisteille: se päästää läpi mutta heijastaa myös takaisin.

Vaikuttaisi siis siltä, että Reuterin teokset tutkivat katseen infrastruktuurin ja kuvallisen esittämisen välistä suhdetta. Tähän liittoon on piiloutunut väkivallan mahdollisuus.

Hanna Johansson

Katarina Reuter (s. 1964 Helsingissä) on valmistunut taidemaalariksi Kuvataideakatemiasta vuonna 1988. Valmistumisestaan lähtien Reuter on taiteessaan johdonmukaisesti käsitellyt maisema- ja luontoaiheita hyödyntäen maalaustaiteen suomia mahdollisuuksia, sekä esittänyt teoksiaan lukuisissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä. Laajin esillepano Reuterin siihenastisesta tuotannosta nähtiin Amos Andersonin taidemuseossa 2008–2009. Vuodesta 1997 taiteilija on asunut maaseudulla, tällä hetkellä Raaseporissa, aiheidensa ympäröimänä.

Taiteilija on tavattavissa näyttelyssään sunnuntaina 19.3.2017 klo 14–16.