Marjatta Oja ja Kristina Sedlerova Villanen tutkivat Galleria Sculptorin näyttelyssään sähkölaitteiden ja ihmisen välistä suhdetta arjessa. Taiteilijoina heillä on yhteinen tausta ekologisesti kriittisissä teoksissa, joissa aine, media ja ihmisen mittakaava kohtaavat intuitiivisesti.

Ennen uutta yhteistyötä noin vuosikymmen sitten Oja ja Sedlerova Villanen tapasivat Kuvataideakatemiassa opettajana ja opiskelijana. Tässä näyttelyssä he navigoivat kollegoina dialogisesti kohti uusia lähestymistapoja tarkastelemalla käytäntöjensä rakenteita ja menetelmiä.

– –

Taiteilijoiden vuoropuhelu kesäkuussa 2023:

Kristina Sedlerova Villanen: Talvella 2022 tapasimme kirkkaana pakkaspäivänä Kalasatamassa, Helsingissä. Ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen näytin sinulle dokumentaation taideteoksestani, jossa pakastearkun ja seinän väliin ahdetulla tv-näytöllä pyörii video. Keskustelimme myös uudesta työstäni osa-aikaisena taidekasvattajana ja muutostasi Kalasatamaan. Toisen kahvikupillisen aikana minulle valkeni, että voisimme toteuttaa yhteisnäyttelyn.

Marjatta Oja: Olit sijoittanut videonäytön pakastearkun taakse teoksessasi, ja se herätti minussa paljon ajatuksia. Miten katsoja näkee kuvan – ja mitä hänelle merkitsee se, että hänen täytyy katsoa piilotettua näyttöä, jossa henkilö melkein nukkuu? Millaisia assosiaatioita nousee hänen alitajunnastaan? Kaikki tämä laittoi mielikuvitukseni liikkeelle, ja pohdin muita ratkaisuja, joissa näyttö on piilossa tai yhteydessä arkiseen ympäristöömme. Kysymys, jota olin jo aiemmin pohtinut töissäni, nousi taas esille: mitä on arkisen elämämme esineiden takana tai taustalla, ja mistä ne tulevat? Keskustelumme jälkeen tuntui luonnolliselta pohtia yhteisnäyttelyä.

Mitä tapahtui sen jälkeen? Kuinka ideat kehittyivät ja mihin suuntaan koit niiden siirtyvän?

K: Tulevaa Passenger Elevator -näyttelyämme varten päätin muuttaa asetelmaa hieman ja sijoittaa TV-näytön kahden harmaan pystysuoran, muodoltaan hissejä muistuttavan pakastimen taakse. Löysimme yhteisen liikkuvan lähtökohdan näyttelyllemme juuri hisseistä, joten tämä valinta tuntuu luontevalta. Suunnista – viime vuonna muokkasin työskentelyäni kevyemmäksi työstäessäni näyttelyä Antwerpenin Kunsthallen Kappelissa, jossa sain rakennettua suuren kokonaisuuden isoon tilaan erittäin vähillä materiaaleilla. Siellä testasin, miten äänen voisi tilallisesti irrottaa videosta, johon se kuuluu ja mitä se voisi tarkoittaa. Sijoitin liikkuvan kuvan ja siihen liittyvän äänen näyttelytilan vastakkaisiin kulmiin, ja asettelin laitteita yhdistävän pitkän mustan sähköjohdon näkyvästi huoneen keskelle. Tämä ele toi pinnalle lähteen ja virran tematiikkaa, joka vei ajatuksia pidemmälle.

Haluaisin tietää lisää siitä, miten suhtaudut ihmisiin ja esineisiin työssäsi. Muuttuvatko ne kun niitä tarkastellaan objektiivin läpi? Entä miten aika, dokumentaatio ja fiktio liittyvät työhösi, Marjatta?

M: Kuvaaminen on minulle luontevaa, kuten varmaankin useimmille. En kuitenkaan käytä kameraa enää arjessani vaan sen käyttö kuuluu ammattiini. Kuvaamalla jotakin haluan kiinnittää huomiota erityisesti valitsemaani aiheeseen. Tällä tavalla haluan avata teoksen aiheen katsojan silmien eteen. Siksi sanat fiktio tai dokumentaatio ovat käsitteinä tulkinnan työkaluja minun ja katsojan välillä, ei muuta. Aika sen sijaan on ollut erityisenä aiheenani Passanger Elevator -näyttelyssä. Vaikka ajan käsittelyä on ehdoteltu minulle aiemmin, on se aiheenani nyt ensimmäistä kertaa.

Mielestäni media on vaikuttanut meihin siten, että käsityksemme hetkestä on muuttunut tai itse asiassa hämärtynyt. Olemme epävarmempia kuin koskaan ja meidän täytyy toistaa asioita saadaksemme viestimme kuuluville. Tai meidän täytyy tehdä asioita uudestaan varmistaaksemme, että ne tulevat tehdyiksi. Tämä alkoi esimerkiksi sähköpostien käytössä, kun piti tarkastaa saavuttaako viesti kohteensa vai ei ja saapuuko vastaus. Aika ja etäisyys vaikuttavien arjen asioiden välillä on tullut tärkeäksi. Ihmettelen, mikä on se hetki, jolloin joku tai jokin tulee tavoitetuksi – ja totunko uudenlaiseen kärsivällisyyteen, jota hetken tarkkailu vaatii.

Millaiset asiat ja objektit vaikuttavat sinun arkeesi?

K: Tuntuu kuin tislaisin pieniä hiukkasia impulssien, alati muuttuvien tilanteiden, maisemien ja tunnelmien merestä. Keskittymiskykyni heilahtaa jatkuvasti asiasta toiseen, vaikka rakentaisin jotain konkreettista, joka ei suoraan liity hetken polttopisteeseen. Teen usein minimalistisia teoksia raskaista ja jäykistä materiaaleista, mutta suurimmat vaikutteet saattavat tulla kukkien ja lihallisen katoavaisuudesta. Olen hyvin herkkä ympäristölle ja tilan tunnelmille, joten työskentelen mieluiten paikkasidonnaisesti aina kun se on mahdollista.

Mitä mieltä olet nyky-yhteiskunnan tiedonvälityksestä ja sähköstä riippuvaisesta käyttäytymisestä, eräänlaisesta riippuvuudesta – ja onko aineettomille arvoille tilaa jossakin? Minne hissi meidät vie?

M: Kysyt ajatuksiani yhteiskunnan sähkö- tai informaatioriippuvuudesta – tilannehan on sairas ja vaarallinen. Kenenkään ei pitäisi tulla riippuvaiseksi mistään, jota ei voi hallita, mutta siihen olemme tulleet. Ratkaisuna näkisin suuntauksen paikallisiin aktiviteetteihin kaikilla elämänalueilla. Esimerkiksi teknisen ongelman sattuessa naapurustosta pitäisi löytyä apuun joku, jolle sitten voisi tarjota omien kykyjensä mukaista vastapalvelusta. Sellaisista suhteista voi syntyä myös keskustelua ei-materiaalisista asioista ja energioista. Kun ajattelen kontrolliin perustuvan yhteiskuntamme rakenteita, tunnen että vastassani on seinä – mutta näen myös muutoksen, joka tapahtuu selkeästi koko ajan. Ihmiset luovat uusia selviytymiskeinoja ja toivon, että voimme näyttelyssämme tuoda esiin uusia parametreja ja työkaluja.

Näen, että olemme luomassa teoksillamme mielenkiintoista vuoropuhelua. Minkälaisia ongelmia se sinulle tuo tai aiheuttaa, Kristina?

K: Minulle vuoropuhelumme näyttäytyy jonkinlaisena haasteena tai pelinä, tietoisena riskinottona, joka alleviivaa mahdollisuutta osallistua asioiden kehitykseen ja inhimilliseen elämään. Haaveilen siitä, että vuoropuhelumme avulla pystyisimme tunnistamaan kuiluja ja rakentamaan alustoja jollekin vielä tuntemattomalle, jollekin muuten väliin putoavalle. Näen ponnistelujemme potentiaalin, kun tuomme rinnakkain epätodennäköisen ja kiistanalaisen ja tarkastelemme erilaisia todellisuuksia lomittain. Uskon, että taiteen keinoin käytävä vuoropuhelu voi auttaa avartamaan katsetta. Hyväksymällä jatkuvan uudelleensovittamisen, muutosten ja prosessin hitauden aiheuttaman kitkan, tämän tyyppisen vapaamielisen kommunikoinnin tapa generoi elinvoimaisia työvälineitä, joita voisi käyttää yhteiskunnassa laajemminkin.

M: Minä en näe dialogia pelinä. Se on osa elämääni, joka koostuu eri pituisista hiljaisista ja helpoista ajanjaksoista – sekä vastapainona sosiaalisen elämän dynaamisista dialogeista. Etsin ymmärrystä ja yhteisiä kokemuksia, kuten tässäkin näyttelyssä.

Taiteilijat ovat kiitollisia Taiteen Edistämiskeskukselle yksivuotisesta työskentelyapurahasta Kristina Sedlerova Villaselle ja taiteilijaeläkkeestä Marjatta Ojalle, Avekin tuesta teossarjaa varten Marjatta Ojalle, Pro Av Saarikolle näyttelyn laitteistosta ja Miikka Leppäselle kuvausavusta Marjatta Ojan teossarjassa.

Kuva: Marjatta Oja

Videon toteutus: Pia Männikkö