Hanasaari, Espoo 12.3.2024
Seminaarissa pohdittiin seuraavia teemoja: Yhteiskuntaamme ei olisi ilman kulttuuria ja sivistystä. Mikä on kulttuurin merkitys kriisinkestävyydelle, entä kestääkö kulttuuri kriisissä? Kestääkö yhteiskuntamme kriisejä ilman kulttuuria?
Näitä kysymyksiä käsiteltiin tilaisuudessa, jonka järjestivät eduskunnan yhteydessä toimiva Arkadia-seura, Hanasaari – ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus ja Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto.
Kuvanveistäjä, kuvanveistäjäliiton kunniajäsen ja Arkadia-seuran varapuheenjohtaja Maija Helasvuo piti tilaisuudessa yhteistyössä Raija-Sinikka Rantalan kanssa laatimansa puheen, joka on kokonaisuudessaan luettavissa tässä alla:
”Arvoisa yleisö,
Mahdollisuuksien tasa-arvo on yksi tärkeimpiä yhteisiä pohjoismaalaisia arvojamme, joka toteutuessaan vahvistaa ja pitää yllä resilienssiämme.
Asukasluvultaan pieninä valtioina olemme ymmärtäneet, että tarvitsemme, selvitäksemme globaalissa maailmassa, jokaisen lahjakkuutta.
Siksi on ollut ja on järkevää kouluttaa ihmiset täyteen potentiaalinsa taustoista riippumatta.
Tämä on mahdollistanut sosiaalisen liikkuvuuden, lisännyt onnellisuuden kokemusta ja luottamusta ihmisten välillä. Kaikki edellä mainittu, tutkitusti, lisää resilienssiämme.
Mahdollisuuden tasa-arvo on monella tavalla vuosikymmenten ajan monipuolistanut myös taiteen kenttää.
Ammattitaiteilijat tulevat hyvin erilaisista taustoista, tuottaen näin monipuolista tietoa ja vahvistaen mahdollisuutta ymmärtää toisiamme. On helppo unohtaa, että näin on ollut vasta hyvin lyhyen aikaa.
Koulutus, erityisesti humanistinen koulutus, on tie sivistykseen. Sivistys on elämän mittainen matka, jonka aikana ihmiselle kehittyy kyky ajatella laajoja kokonaisuuksia, erilaisia merkityksiä näiden kokonaisuuksien sisällä sekä merkitysten välisiä riippuvuuksia.
Mahdollisuuksien tasa-arvoa on myös oikeus, meillä Suomessa vasta noin sadan vuoden ajan, opiskella omalla äidinkielellään aina tohtoritason opintoihin asti.
Ruotsin kielen asemaa Suomessa suojaa vähemmistökielen asemaa määrittelevät lait. Ja hyvä niin.
Miten huolehdimme suomen kielen asemasta englannin ylivaltaa vastaan. Siten, että pidämme suomen kielen myös tulevaisuudessa tieteen kielenä. Huolehdimme suomenkielisen kirjallisuuden asemasta, myös sen vähälevikkisen, kirjallisuuden. Huolehdimme myös käännöskirjallisuuden tasosta ja volyymistä. Näin kielemme uusiutuu ja elää vahvana ajassa.
Kaunokirjallisuus, elokuvat ja taide yleisemminkin mahdollistaa toisten ihmisten kokemusten ymmärtämisen. Nykytaide, kaikkine muotoineen, tuottaa tietoa, mitä on olla ihminen nyt ja juuri, tässä ympärillämme olevassa maailmassa.
Kyky asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää kanssaihmistä, empatia, on tärkeää kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä alasta riippumatta.
Rakennustaiteellisesti laadukas ympäristö ja kuvataide osana sitä, mahdollistaa ihmisten kohtaamisen ja empatian lisääntymisen. Siten rakennustaiteen kautta on tutkimuksien mukaan mahdollista vähentää ihmisten kokemaa yksinäisyyttä.
Korjausrakentaminen on ekologista ja työllistävää: Vanhat talot pitävät meidät tietoisena omasta keskeneräisyydestämme. Keskeneräisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen on tärkeä osa ihmisen inhimillistä kasvua.
Helsingin Sanomien palstoilla on viime vuosina näkynyt hyviä kirjoituksia taiteen ja kulttuurin merkityksestä, mielenterveydellisistä vaikutuksista sekä saavutuksista Suomen kansainvälisen arvostuksen ja maabrändin kannalta. On myös painotettu taiteen ja kulttuurin kansantaloudellista ja työllistävää vaikutusta.
Suomen hallitukselta ovat ilmeisesti silti jääneet huomaamatta seuraavat luvut:
Ennen koronasulkuja taide ja kulttuuri työllistivät n.130 000 suomalaista. Siten 3.4 % bruttokansantuotteesta tuli suoraan kulttuurialoilta ja välillisenä elinkeinona yli 7 %.
Paljon enemmän kuin moni muu ala, vaikkapa perinteinen ja vahva, edelleen tärkeä toimijamme metsäteollisuus.
Luovat alat myös avasivat eniten uusia työpaikkoja. Vuonna 2019 suomalainen musiikki oli vientitilastojen suurin nousija.
Taiteen viennin vahvistaminen on mahdollisuus lisätä työllisyyttä luonnon kantokyky huomioon ottaen. Muut Pohjoismaat, joihin usein toki kirjoituksissa viitataan, ovat jo aikoja sitten huomioineet nämä faktat.
Ne ovat jo muutaman vuosikymmenen satsanneet määrätietoisesti ja johdonmukaisesti taiteeseen, kulttuuriin ja luovaan sisällöntuotantoon nähden ne talouden tulevaisuuden kannalta ratkaisevaksi muuttujiksi ja vientitasetta tasapainottavaksi arvotuotannoksi.
Nordic Noir on Abban veroinen käsite.
Voimme siis vetää johtopäätöksen, että päättäjä-Suomi ei satsaa useinkaan tulevaisuuteen vaan edelleen savupiippuun ja turpeeseen.
Taiteen ja kulttuurin talouspohja on käytännössä laskenut jo yli kymmenen vuoden ajan.
Taiteen, kulttuurin ja luovan sisällöntuotannon tilanne lähivuosien Suomessa on siten paljolti säätiöiden varassa.
Suomalainen Design, klassisen ja hevimusiikin maailmanvalloitus, uuden sirkuksen ja elokuvan nousu, kirjallisuuden käännöstilastot, arkkitehtuurikilpailujen voitot, esittävän taiteen kaikkien sektoreiden maailmanlaajuinen verkostoituminen sekä kuvataiteilijoiden laajat omat verkostot ja toiminta niissä, eivät valtiolle avaudu, eikä niitä olisi tapahtunut vailla tämän päivän mesenaatteja eli vauraita säätiöitä, joiden varassa sivistys-Suomi lepää liian suurelta osin.
Vuosikymmenten alimitoitus kulttuuribudjetissa vaatii merkittävän korjauksen ja lähivuosien leikkausten peruuttaminen on välttämätöntä.
Tätä suosittelee myös EU, joka on sisällyttänyt kulttuurin rahoitusaseman nostamisen neljän vuoden tavoitekehykseensä. Kulttuurin ja taiteen kiistaton elinkeinopoliittinen merkitys alkaa siis olla laajalti ymmärretty Euroopassa, esimerkkinä Saksa, joka on määrätietoisesti nostanut koko toimialan rahoitusta. Myös Pohjoismaat ovat jo vuosia sitten oivaltaneet luovan talouden tuotannollisen merkityksen.
Kulttuuribudjetti on alle prosentti valtion kokonaisbudjetista. Kulttuuriala ei siis rasita yhteistä kansantaloutta vaan olemme todella tehokas toimiala. Valtavan tärkeä työllistäjä, joka on heti valmis viennin lisäämiseen, mikäli rahoitusta lisätään ja rakenteitamme vahvistetaan.
Kaikki edellä mainittu sisältää tärkeitä näkökulmia, mutta se oleellisin taidetta ja kulttuuria koskeva totuus puuttuu niiden joukosta. Se on jokaisen ihmisen oikeus löytää oma luovuutensa ja käyttää sitä.
Lapsi leikkii, kuvittelee ja luo. Se on sisäänrakennettu ominaisuus, joka vuosien mittaan unohtuu ja muuttuu kai monen mielestä tarpeettomaksi. Taiteen ja kulttuurin ihmiskunta on luonut keinokseen olla sitä unohtamatta.
Omalla olemassaolollaan luovat alat manifestoivat luovuuden merkitystä, tarjoavat tilaisuuden innostua kokemastaan, antautua harrastajaksi tai peräti suuntautua tekijäksi.
Ennen muuta ne kannustavat kokijaansa vaalimaan itsessään kipinää luovuuteen.
Eikä luovuutta tule aidata taiteen ja kulttuurin rajoihin. Luovuus on tarjolla sovellettavaksi. Se on näkökulma omaan työhön ja arkeen sekä laajassa mitassa kansantaloudellinen työntövoima, jos sille vain annetaan tilaisuus. Se näkee, joka tekee. Joskus käsillään tekevä näkee enemmän.
Luovuus myös estää luisumisen rattaaksi tuottavuuden ja kuluttamisen mekanismeissa. Sen herääminen on ihmiselämän avainkokemus. Taide ja kulttuuri ovat olemassa tätä ruokkiakseen.
Ihmisellä on oltava oikeus, sivistyneessä valtiossa, kehittyä ja kehittää itsessään luovuutta koko elinkaaren mitassa ulottuakseen täyteen inhimilliseen potentiaalinsa.
Taiteen pariin on syytä päästä jo lapsena. Siksi on tärkeää rakentaa ja edelleen huolehtia maanlaajuisesta orkesteri-, teatteri- sekä museoverkostosta ja taiteen perusopetuksesta.
Säätää prosenttiperiaatteen käytöstä julkisessa rakentamisessa laki ja laajentaa se koko maan laajuiseksi, koskien myös infra rakentamista. Julkinen taide on kaikille avointa ja siten yksi demokraattisimmista taiteen kokemisen muodoista.
Kulttuurilaitokset ovat merkittäviä taiteilijoiden työllistäjiä, tosin kuvataiteilijoiden eli käytännössä taidemuseoiden kohdalla meidän tulee, mahdollisuuksien mukaan, ajatella asiaa uudella tavalla.
Verrataan: VOS eli valtionosuus rahaa saavissa teattereissa ja orkestereissa taiteellisen työvoiman osuus on noin puolet, taidemuseoissa käytännössä 0. Näyttelypalkkiot ovat yritys paikata myös tätä epäsuhtaa.
Museolain mukaan museoiden tulisi tehdä tutkimusta ja kokoelmatyötä. Näiden molempien osuus museoiden toiminnasta on viime aikoina vähentynyt. Erityisesti taidemuseoissa jopa loppunut kokonaan taidemuseoiden muuttuessa harvakseltaan näyttelyitä vaihtaviksi taidehalleiksi.
Tämä toki pitkälti vastauksena paikallispoliitikkojen asettamiin valtavan suuriin paineisiin kävijämääristä. Kävijämäärissä onkin rikottu vuosi vuodelta ennätyksiä,2023 kirjattiin yli 2.6 miljoonaa käyntiä koko kuvataidekentällä galleriat, myös taiteilijavetoiset näyttelytilat, mukaan lukien.
Koko Suomessa on tärkeää huolehtia vapaan kentän toimintaedellytyksistä. Käytännössä tämä tarkoittaa: lisätä rahoitusta. Osaavia, korkeasti koulutettuja tekijöitä on. Työllistämisen mahdollistavia rakenteita on kentällä jo olemassa.
Kun rakennamme taiteelle tiloja emme useinkaan tule ajatelleeksi, että vaikkapa se 150 miljoonaa, joka on juuri laitettu uuteen teatteriin-konserttisaliin tai museoon on mennyt kokonaisuudessaan rakennusliikkeille ja heidän alihankkijoilleen.
Ajattelemme harhaisesti, että olemme juuri laittaneet miljoonia kulttuuriin, vaikka olemme vasta rakentaneet seinät toiminnalle.
On mielenkiintoinen ajatusleikki, jos jokin keskisuuri kaupunki sijoittaisi vaikkapa monitoimihalliin tai toriparkkiin sijoittamansa rahan, usein n. 50 miljoonaa, paikallisten teatteri-tanssi-sirkus- muusikkoryhmien esityksiin, kuvanveistäjien ja heidän alihankkijoidensa tekemiin julkisiin veistoksiin kaupungille, paikallisiin elokuvateattereihin sekä vaikkapa lähes ilmaisiin bänditiloihin.
Yhdellä monitoimihallilla tai toriparkilla keskisuuri kaupunki nousisi heti koko Suomen kulttuurin raskaaseen sarjaan.
Suuntaamalla näin varoja toisin huolehtisimme maakuntien veto- sekä pitovoimasta. Ennaltaehkäisisimme alueellista eriarvoistumista.
Samoilla työkaluilla voimme ehkäistä myös asuinalueiden eriytymistä ja siten mm. jengiytymistä.
Samalla huolehdimme luovuudesta ihmisoikeutena, josta aikaisemmin jo puhuin ja johon olemme Unescon yleismaailmallisessa julistuksessa sitoutuneet.
Pohjoismaiden harvaan asuttujen reuna-alueiden pitäminen asuttuna ja elinvoimaisena on tärkeää luonnonläheisen elämänmuodon säilyttäjänä.
Voimme suuntautua myös reuna-alueilla asuessa kansainvälisiin tehtäviin, mutta kaikkien ei tarvitse. On osa resilienssiä asua ikänsä synnyinpaikkakunnalla, pysyä kotipaikkakunnalla, käydä töissä lähellä ja vaikkapa uittaa koiraa hiekkakuopalla iltaisin ja silti saavuttaa monipuoliset kulttuuripalvelut.
Ukrainan sodan myötä me eurooppalaiset olemme osoittaneet ja osoitamme yhteneväisyytemme puolustaessamme liberaaleja arvojamme.
Pohjoismaalaisina meillä on täällä Pohjois-Euroopassa myös vähintään yksi vahva yhteinen arvo: mahdollisuuksien tasa-arvo, joka uusintaa, vahvistaa ja monipuolistaa kulttuuriamme, on siten varmin tie matkalla kestävään kansalliseen ja kansainväliseen resilienssiin yhteisessä maailmassamme.”
Lue lisää tapahtumasta täällä: https://www.hanaholmen.fi/event/kestaako-kulttuuri-kriisissa/