Taiteilija on tavattavissa gallerialla sunnuntaina 23.2. klo 14–16.

…Toin itseni analyysin ulottuville. Annoin heidän uskoa, että minut, pilvet, voisi pelkistää typologiaksi.

 Työ oli raskasta. Minun oli korvattava tunnelmieni muodottomat oikut pilvien neljällä perustyypillä. Minun oli editoitava kieleni havaintoa uhmaavan hienovireinen ornamentiikka tomuisentylsäksi luokittelusysteemiksi, jonka terminologia juontui latinasta. Ja lisäksi minun oli oltava flirttaileva. Jos käsitteen tai kategorian tuo niin lähelle ihmismieltä, että se tuntuu hyvin hyvin houkuttelevalta, ja sitten viskaa ulottumattomiin, se muuttuu eroottiseksi. En ole luonnoltani flirttaileva, mutta kuka näkisi vaivaa tieteen eteen, ellei se olisi eroottista.

 Pilvien neljä perustyyppiä, niin kuin ne määritteli amatöörinefologi Luke Howard luennollaan Plough Courtissa Lontoossa joulukuun kymmenentenä päivänä vuonna 1802, ovat: cirrus, cumulus, stratus ja nimbus. Cirrus, latinan sanasta joka merkitsee ”hiussuortuvaa”, tarkoittaa kärhimäistä tai kuitumaista muotoa; cumulus, latinan sanasta joka merkitsee ”pinoa” tai ”kasaa”, tarkoittaa pinoa tai kasaa; stratus, latinan sanasta joka merkitsee ”kerrosta”, tarkoittaa horisontaalista nauhaa; ja nimbus, latinan ”pilvi”, on kolmen edellisen sateinen yhdistelmä. Toistan, oli raskasta työtä juoksennella ympäri universumia matkien näitä neljää pilvityyppiä, puhumattakaan niiden välisistä loputtomista muodonmuutoksista viettelevänpitsisine rakoineen…

– Anne Carson, Wrong Norma (2024), käännös Taneli Viljanen

Olen ollut viime aikoina erityisen kiinnostunut muotokuvasta, ehkäpä juuri jonkinlaisena dialogin muotona. Vastavuoroisena ja peilaavana, jonakin sellaisena missä itsen ja toisen rajat liukenevat ja toisaalta myös sellaisena ”kohtaamispintana”, jossa ne eriytyvät ja loittonevat. Tämä monisuuntainen ja aaltoileva liike kiinnostaa. Näihin ajatuksiin liittyy kiinteästi tietty materiaalisuus sekä erinäiset metodit, joita olen pohtinut nimenomaan suhteessa liikkuvaan kuvaan muotokuvauksen välineenä.

Miten horjuttaa muotokuvan binääristä luonnetta? Siis sitä, jossa on aina kiinteä subjekti ja objekti, itse ja toinen, tekijä ja aihe, kuvaaja ja kuvattava tai katse ja sen kohde. Miten lähestyä myös kameraa dialogisesti? Niin että siitä tulee vuoropuhelun väline, joka mahdollistaa kohteidensa paikallaanpysymättömyyden; sallii kuvan huokoisuuden, elastisuuden ja hallitsemattomuuden sekä tietyn fluiditeetin. Kamera ei näin ollen ”ikuista” mitään, ei ainakaan perinteisessä linssipohjaisen taiteen mielessä, ei yritä löytää mitään ”ydintä”, ”sielua” tai ”totuutta”, eikä edes toimi akselilla voimaannuttava/alistava.

Vaikka ajattelen olevani kiinnostunut muotokuvasta, huomaan katsovani lähinnä muiden taiteilijoiden tekemiä omakuvia, ja ehkä pohjimmiltaan ajattelen että kaikki muotokuvat ovat myös eräänlaisia omakuvia.

(Ote Jani Ruscican ja Taneli Viljasen The Uses of Not kirjeenvaihdosta 2023–)

Jani Ruscican näyttely rakentuu kahden teoskokonaisuuden, Runoilijan muotokuva –nimisen videoteos-sarjan sekä Autoritratti-paperitöiden ja lasimaalauksen, väliselle vuoropuhelulle. 

Näyttelyä on tukenut: Taike ja AVEK

Kiitos: Taneli Viljanen, Aleksandra Oilinki/Galerie Anhava, Sini Pelkki, Antti Ratalahti, Jaakko Hukkanen, Suomen Videoviestintä ja Pro AV Saarikko.  

Jani Ruscica (s. 1978, Suomi/Italia) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän työskentelee liikkuvan ja painetun kuvan, kuvanveiston sekä esitystaiteen keinoin. Taiteilijan tuotannolle keskeistä on merkitysten kerroksellisen, liukuvan ja epävarman luonteen tarkasteleminen. Ruscicalle myönnettiin AVEK-palkinto 2010, William Thuring -pääpalkinto vuonna 2018 ja hän on vuoden 2025 Ars Fennica -ehdokas.

Ruscica on opiskellut kuvanveistoa Chelsea College of Art & Designissa Lontoossa (kandidaatin tutkinto 2002) sekä mediataidetta Kuvataideakatemiassa Helsingissä (maisterin tutkinto 2007). Ruscica on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä, viimeksi Helsingin Taidehallissa (2022) ja 1646 Art Spacessa Haagissa (2021). Hänen teoksiaan on nähty laajasti kansainvälisissä ryhmänäyttelyissä, esim. Kiran Nadar Museum, New Delhi (2023); 6. Dhaka Art Summit, Bangladesh (2023); HAM Helsingin taidemuseo (2023); MMOMA, Moskova (2021); AGWA, Perth (2020); ja 1. Riian biennaali RIBOCA (2018). Ruscican teoksia on mm. Centre Pompidoun, Saastamoisen säätiön ja Kiasman kokoelmissa.