passante, (italia) subs. : ohikulkija (myös vyölenkki, ohitustie)

Kaivaus
Kaipaus

Mukanamme kulkee tavaraa, tarpeetontakin. Joskus ne tursuvat säilöistään yli, unohtuvat ja jäävät jälkeen. Ne kulkeutuvat, kerääntyvät kasoihin, huoneiden nurkkiin tuoleille, kadunvarsiin, saarekkeiksi ilmakehään sekä valtameriin.

Lukuisuudessaan niistä on tullut paikattomia. Tarkoituksella tiedostamattomia. Mutta ei mikään tyhjästä tullut. Tavarat ja rakennelmat haalivat, vaativat materiaa jostain. Ainesosia on kaivettu, louhittu, keitetty ja sekoitettu yhteen toisen materian kanssa. Tietyssä suhteessa siitä tulee jokin toinen, ehkä uusi materiaali. Uusi tavara. Uusi tarina.

Ursula K. Le Guin kirjoittaa esseessään Carrier Bag Theory of Fiction (1986), kuinka tunsi vihdoin samaistuvansa tarinaan ihmisyyden historiasta lukiessaan Elizabeth Fisherin saman nimisestä teoriasta. Mitä jos sivilisaation merkki, ensimmäinen työkalu, olisi kantoväline? Koriin, kuppiin tai liinaan voi kerätä syötäviä sun muuta hyödyllistä, ihmisiäkin, joita kuljettaa ja pitää mukana matkoillaan.

Sormet hapuilevat laukussa avaimen tuttua metallista sahalaitaa tai muovisen avainlätkän pyöreää reunaa. Laukun pohjalla piirtyy muun sälän ohella mielikuva minuudesta, ihmisyydestä. Mitä minulla on käsissäni; mitä muille voisin jakaa, jos pyytävät.

Sedimentti
Käännös

Jätämme jälkiä – vanoja tavaroista, polkuja itsestä, rakenteiden kumpuja. Jäljelle jää reitti, ehdotus tarinasta. Maapallon päällimmäistä kuorta läpäisee rakennettu ympäristö, toistaiseksi.  Infrastruktuuri teineen, siltoineen, valokaapeliputkineen – ihmiskunnan jalanjälki, välillisesti. Se toistaa itseään niin kauan kuin joka päivä on, edelleen.

Esine painaa jäljen materiaan. Käännöksien kautta jäljen muoto kohoaa ja jättää siirtokuvan muualle. Kohoumat ja painaumat käännellään, käsitellään ja erotellaan.

Negatiivi löytää positiivinsa. Käännösten toistelun kautta syntyy kuva kokonaisesta. Kerrostuma osia, osittaisia. Strata, sub ja super. Alle kaivautuu se mikä hetken oli olennaista ja ehkä myöhemmin jälleen.

Teksti: Isa Lumme

Essi Immonen (s.1995, Rautjärvi) työskentelee laajennetun kuvanveiston kentällä, viime aikoina erityisesti erilaisten muotti- ja valutekniikoiden, sekä laaja-alaisesti erilaisten materiaalisuuksien parissa. Viimeaikaisessa taiteellisessa työssään hän on ollut kiinnostunut mm. näennäisen merkityksettömistä esineistä (taskun pohjalta löytyvä haalistunut kuitti), ja ajan myötä tapahtuvista materiaalisista muutoksista. Banaanin tärkkelys pilkkoutuu hedelmälihan kypsyessä sokereiksi – toisaalla sedimentti, aika ja paine muuttaa joskus eläneen organismin kiveksi. Immonen käsittelee teoksissaan rakennettua maailmaa ja sen materiaaleja – niissä piileviä merkityksiä ja suhdettamme niihin. Hänen teoksissaan on usein jälkien jättämisen teema; materiaali painautuu toiseen, ja siitä jää jälki. 

Immonen on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta (2023), ja aiemmin kuvataiteen AMK-tutkintoon Saimaan Ammattikorkeakoulusta (2018). Viimeisimpänä Immosen teoksia on ollut esillä mm. Sunnyside -gallerian ensimmäisessä ryhmänäyttelyssä Helsingissä (2025) sekä kesän 2024 Mäntän Kuvataideviikoilla. Hänen teoksiaan on mm. HUS:in sekä Valtion taidekokoelmissa.

Näyttelyn valmistumista ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Karjalan rahasto.