Tämänhetkisen taiteellisen työskentelyni keskiössä on kysymys siitä, millaista ajattelua ja ilmaisua pohjoinen tuottaa; kyse ei ole paikallisvärin lisäämisestä vaan sen myöntämisestä, että myös taide tapahtuu maailmassa, jossain tietyssä ajassa ja paikassa. Olen poiminut aiheeni jalkojeni juuresta. Jotkut aiheet ovat konkreettisempia kuin toiset, toiset toista pysyvämpiä. Joidenkin aiheiden luullaan kestävän ikuisesti. Sitten on aiheita, jotka ennen haurastumistaan kimaltelevat, kuin olisivat arvokkaampaakin ainetta.

”Heinäkuussa 2021 vierailen Valaskiven luona Tornionlaaksossa Pellon Konttajärvellä, Metelivaaran takamailla. Järven vastarannalla on isoisäni syntymäkoti ja minun lapsuuteni kesäpaikka. Olen kuitenkin vasta vähän aikaa sitten kuullut tämän muinaisten peuranpyytäjien palvospaikan olemassaolosta. Tunnen oloni epämukavaksi. Vierastan kosteaa, sääskiä sikiävää rämeikköä, vaikka en ole kaukana tiestä. En ole kaukana.

Lokakuussa 2022 vietän kuukauden Pohjois-Norjan Tromssassa, vuorten keskellä. Maisemat ovat kauniit, mutta hämärä tulee aikaisin ja melkein aina sataa. Eräällä iltakävelyllä vilkaisen alas, asfaltti kiiltää katulampun valossa. Poimin kadulta pieniä sorakiviä, sellaisia ihan tavallisia.”

Näyttelyni Aiheita käsittelee kohtaamisia kivien kanssa. Kivi on epäilemättä mitä maallisinta ja tavanomaisinta, sekä materiaalina että aiheena. Tähän kivien jokapäiväisyyteen halusin tarkentaa katseeni, sillä se kivi, joka viime vuosina on eniten ollut ajatuksissani, on toisille kuuluva pyhä. On vain sattumaa, että olen viettänyt joitakin aikoja Metelivaaran peuraseidan läheisyydessä. Joitakin aikoja; minulle puoli ikää, Valaskiven näkökulmasta tuskin syksyisin lakastuvan lehden elämää kummempaa.

Mutta ne tavalliset kivet. Katukivet, sorakivet, hiekoitusmurske, jotka on tarkoitettu liukastumista estämään tai pohjoiseen suuntaavan luontoretkeilijän jalkojen alle tehtyä polkua lujittamaan. Nekin kivet tulevat kaukaa. Nekin kivet ovat odottaneet vuosimiljoonia kannatellakseen askeleitamme häviävän hetken.

Savu E. Korteniemi* on valmistunut kuvataiteen maisteriksi (KuM) vuonna 2013 Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta, kuvanveiston osastolta. Hän asuu ja työskentelee Rovaniemellä. Korteniemi on keskittynyt erityisesti kuvanveiston ja piirtämisen ilmaisukeinoihin, lähestyen taidetta ja todellisuutta myös kirjoittamisen kautta. Savu E. Korteniemi on myös toiminut Lapin taiteilijaseuran tuottaman Young Arctic Artists -ryhmänäyttelysarjan kuraattorityöryhmässä sekä kirjoittanut artikkeleita kulttuurialan lehtiin kuten Mustakalaan, Kaltioon ja Taide-lehteen.

Vuosina 2023–2025 Savu E. Korteniemen työskentelyä tukee Taiteen edistämiskeskus.

*Ennen vuotta 2020 Savu E. Korteniemi on toiminut nimellä Sanna Korteniemi.

Näyttelyyn on saatu valtionavustusta Museovirastolta kuvataiteilijoiden näyttelypalkkioihin.